Replying to
@taxet@social.vivaldi.net
Se on mulla säännöllisesti toistuva lievän katkeruuden lähde kun mietin sitä miten paljon mulla meni peruskoulu- ja lukioaikoina asiat kumulatiivisesti päin persettä ihan vaan siks ku jossain vaiheessa vaan huomasin että asiat jotka tuntuu muille olevan ihan tavallisen helppoja tuottaa mulle suuria vaikeuksia ja ainoa mitä siinä pieni ihmismieli pystyy päättelemään on että sen on pakko johtua siitä että oon vaan jotenki erityisen paljon tyhmempi kuin muut.
Sittemmin kun oon saanu diagnoosin ja muutenkin päässy oppimaan asioita enemmän itselle sopivalla tavalla oon huomannu sen että olin itseasiassa monessa asiassa paljon fiksumpi kuin luokkatoverit (esim matematiikka jota inhosin mutta jossa oon huomannu olevani sittemmin kuitenkin ihan hyvä) ja että en ole mitenkään erityisen tyhmä. Mut se on se miten nuorena opittu asia vaan jää tuonne jonnekin selkärankaan jumiin eikä siitä pääse eroon ihan noin vain.
Kaikki se tietysti on johtanut siihen että oon kuka oon, mut kivempi se ois ollu jos sinne selkärankaan ois jääny positiivisempi suhtautuminen itseeni, esim vaikka jos mun ongelmat ois huomattu ja oisin saanu sitä apua ajoissa kun ei sitä lapsi osaa erikseen pyytää.