Pohdiskelin semi-itsenäisistä osista koostuvan sarjan kirjoittamisen haasteita.
Lakerta-sarja koostuu siis viidestä kirjasta, joista osat 1–4 ovat jossakin määrin itsenäisiä ja viides osa on kokoava päätös. Jokaisessa osassa on omat päähenkilönsä ja heidän tarinaansa.
Aavistuksen yllättäväksi haasteeksi on osoittautunut tasapainottelu, jotta voin varioida jokaista osaa tarpeeksi, mutta samalla vastata lukijoiden odotuksiin genreen nähden.
Kirjailijana tajuan, että "vain yksi vuode" ei voi toistua neljää kertaa, mutta kuinka monta kertaa voi toistua "vain yksi X". Huomaako lukija samankaltaisuuden? Jos huomaa, haittaako se?
"Vain yksi lautanen" on sama trooppi, mutta ruokalautasen jakaminen on eri tavalla intiimiä kuin sängyn ja siten täysin eri tilanne.
Tämä tasapainottelu on tehokas keino saada itsensä kiinni mm. joidenkin trooppien suosimisesta, tietyistä maneereista ja liian samankaltaisesti toistuvista teemoista.
Verrattain lyhyessä ajassa sarjan kirjoittamisen etuja on se, että toistot hoksaa helpommin, koska toistoriski on tiheämpi. Tämä on melkoinen harjoitus ja kehittymisen paikka, varsinkin nyt kun kirjoitan neljättä osaa. Luovuin juuri yhdestä ratkaisusta, koska sen kaltainen on jo parissa muussa osassa.
Luultavasti osin tämän takia neljännen osan kirjoittamisen käynnistyminen tuntuu haasteellisemmalta, mutta antoisalta. Saan keksiä uutta. Haastaa itseäni. Ehkä löydän itsestäni uutta?
Minunkaan kirjoittamiseni ei ole aina sitä flowta, jossa syntyy tuhansia sanoja joka päivä. Pää kyllä pursuaa ideoita, mutta joskus tuntuu siltä, että keksin vain pyörääni uudestaan.
Mutta parasta on, kun löytää kokonaan uuden lankakerän ja saa sen päästä kiinni! Kirjailijan ura on yhtä löytöretkeilyä itseensä. Siksi kirjailija ei ole koskaan valmis. Nurkan takana on aina jotakin uutta.
Ovatko muut kirjoittajat törmänneet samaan? Entä onko lukijana joskus tuntunut siltä, että lukee sarjassa samaa osaa yhä uudestaan ja uudestaan? Onko se haitannut?
#kirjoittaminen #kirjamastodon #lukeminen
