Post #3911234

Pikkusisko kuoli neljä vuotta sitten. Oli maanantai-iltapäivä. Viimeiseksi hän hymyili. Edellisenä yönä valvoin hänen luonaan. Ilosaarirockin päättävä ilotulitus näkyi taivaan loimotuksena ja kuului sisälle saakka. Kotisairaanhoito kävi paikalla pari kertaa yössä, kuten oli käynyt jo useamman yön. Välillä valvoin minä, välillä hänen miehensä. Siskoni toive oli olla kotona niin kauan kuin pystyy, saattohoito-osastolla hän oli lopulta ehkä kaksi tuntia. Ja miksi kerron tästä? Siksi, että elämä on arvokas loppuun asti. Ilman kotisairaanhoitoa siskoni toiveen toteuttaminen ei olisi ollut mahdollista, vaikka hänen puolisonsa on lääkäri. Kaikki hoitajat olivat selkeitä, empaattisia, ammattilaisia, vaikka ei se voinut heillekään helppoa olla. Muistelen usein viimeisen ambulanssikyydin antaneiden hoitajien hiljaista vakavuutta, hellyyttä, jolla he nostivat siskoni kyytiin. Siskoni saattaminen on hirvein ja vaikein homma, jonka olen tehnyt, mutta en olisi osannut olla tekemättä. Ja se olisi mennyt hyvin eri tavalla, jos ei olisi ollut tukea. Haluan, että meillä on yhteiskunta, jossa voi luottaa arvoonsa myös kuollessaan. Koska me kaikki, jotka yhteiskunnan muodostamme, olemme kuolevaisia.