Post #2465834

Tätä keskustelua lukiessani tulin ajatelleeksi miten ihanaa oli päästä yliopistoon muiden outojen ihmisten (lue: humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden) joukkoon. Näin 1990-luvun loppuvuosina - Ruotsissa ei ollut pääsykokeita joten häippäsin tietenkin heti sinne lakkiaisten jälkeen. Hyvästi koulu, hyvästi päätön pänttääminen, hyvästi "tuleeko tämä kokeeseen?"! Sitten sai vapaasti fiilistellä ja vetelehtiä, koota omaa humanistitutkintoaan ja lukea A-kursseja kunnes joku aihe nappasi. Mennyttä aikaa. Perheeni ei ollut akateeminen - isä oli merkonomi ja äiti joutui aikoinaan keskeyttämään Savonlinnan taidelukion taloudellisista syistä. Molemmat olivat kuitenkin päässeet opintojen poluilla hiukan edemmäs kuin omat vanhempansa. Syytän kuitenkin J. R. R. Tolkienia, joka istutti mieleeni haaveen yliopistourasta - mielekästä tekemistä, mukavia kavereita, ja vapaa-aikaa riittää fantasiamaailmojen luomiseen... Kuinkas sitten kävikään? Nykyään yliopistotyö on kolme kokopäivätyötä yhtä aikaa, kaikkea pitää osata (etenkin hallintoa) eikä erikoistua saa. Täytyy myös potea huonoa omaatuntoa koko ajan, koska on niin kauhea kuluerä. Johtuuko epämukava tunne siitä, että olen historioitsija kasvatustieteiden ja psykologian tiedekunnassa? Onko pilvilinnasta mitään jäljellä? Vähän ehkä on. Kävin viime viikolla Malmössä konffaamassa muiden historiantutkijoiden kanssa ja tapasin monia nuoruuden ystäviä pitkästä aikaa. Oli niin outoa tuntea olonsa kerrankin kotoisaksi! https://mementomori.social/@diiccix/116562121868780539