Post #1133246

Kirjoittelin aikaisemmin keskiaikakuvasta populaarikulttuurissa. Yleinen harmin aihe viime vuosikymmenien elokuvissa ja tv-sarjoissa on ollut värittömyys ja puvustuksen ikävyys. Tästä voisi paasata monen päivityksen verran. Lyhyesti voisi sanoa, että totta kai ihmiset pukeutuivat värikkäästi keskiajalla - etenkin rikkaat ja ylhäiset ihmiset. Tämä ei ollut ongelma elokuvantekijöille noin 1980-luvulle saakka, vaan loisteliaalla puvustuksella korostettiin tarinankerronnan kannalta olennaisia luokka- ja statuseroja myös fiktiossa. Jostain syystä on 1990-luvulta lähtien länsimaisessa elokuva- ja tv-tuotannossa alettu pukea juuri keskiajan ylhäisöön kuuluvat hahmot piian ja rengin vaatteisiin; mahdollisesti harteille voi heittää turkiskaistaleen tai anakronistisen mustan nahkarotsin, kunhan niitä on ensin huljutettu mutalammikossa. Todellisuudessa keskiajalla nähtiin yhteiskunnallisen aseman mukainen pukeutuminen jopa velvollisuutena. Seuraa kaksi esimerkkiä keskiaikaisista lähteistä, jotka bongasin sattumalta viikonloppuna. Lähde 1: Vitas Patrum Emeretensium. Tämä varhaiskeskiaikainen kronikka ja pyhimyskertomus kertoo Espanjan Méridan ensimmäisistä piispoista 400- ja 500-luvuilla. Itse kronikka on mahdollisesti kirjoitettu jo 600-luvulla. Tuolloin Espanja (tai Hispania) oli visigoottien hallitsema itsenäinen valtakunta. Kronikkaan pitää tietenkin suhtautua lähdekriittisesti sen luonteen takia, mutta se sisältää mielenkiintoisia tarinoita, jotka paljastavat jotain arvoista siinä yhteiskunnassa, jossa se luotiin. Vitas Patrum Emeretensium kertoo mm. pohjoisafrikkalaisesta apotista nimeltä Nanctus, joka saapui visigoottien valtakuntaan kuningas Liuvigildin aikaan (n. 569 - 586). Liuvigild, kuten monet muut ylhäiset visigootit, kuului kristinuskon areiolaiseen koulukuntaan, joka oli tuomittu Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa (325) harhaoppisena. Tästä huolimatta Liuvigild ei ollut tarinan pahis, sillä hänen kerrotaan lahjoittaneen Nanctukselle suurtilan. Visigoottien kuningaskunnassa jatkui Rooman valtakunnalle ominainen orjatyövoimaan perustuva maatalous, joten tilalle kuului myös suuri joukko orjia. Vaatimaton Nanctus yritti kieltäytyä, mutta häntä painostettiin ottamaan kuninkaan lahjoitus vastaan. Kun Nanctus saapui ottamaan tilan haltuunsa, orjat järkyttyivät. Pyhä mies pukeutui rääsyihin ja tukka oli sekaisin. Muutamia päiviä myöhemmin orjat yllättivät uuden herransa ja surmasivat hänet. Vitas Patrum Emeretensium lisää, että kuningas Liuvigild päästi orjat vapaaksi ja omisti heidät "jumalalliselle oikeudelle", jonka jälkeen demonit hyökkäsivät heidän kimppuunsa. Meidän kannalta kiinnostavinta on orjien surmatyön motiivi tarinassa. Orjat haluavat herran, joka on tunnistettavissa herraksi, sillä heivän omistajansa status vaikuttaa myös siihen, miten heitä kohdellaan. Historioitsija Peter J. Heather kirjoittaa: "... a patron's visible status was important even to his servile dependents. To have a scruffy master could be seen as worse than death" (Heather, Peter J., The Visigoths from the Migration Period to the Seventh Century. Boydell Press 1999, s. 205.) *** Matkustetaan melkein tuhat vuotta eteenpäin! *** Lähde 2: Gomes Eanes de Zurara, Crónica dos Feitos da Guiné, 1434 - 1448. Olemme jo uuden ajan kynnyksellä, kun portugalilainen Zurara laati kronikkansa löytö- ja valloitusretkistä Länsi-Afrikan rannikkoa pitkin. Pekka Masonen on kirjaansa Kaukainen Guinea (2025) sisällyttänyt suomennoksen Zuraran kertomuksesta matkasta, jossa ei itse ollut mukana, ja joka päättyi ikävästi löytöretkeilijöille. Tarinan päähenkilö oli salaperäinen skandinaaviseikkailija nimeltä Vallarte (Valter/Volter?). Tarina on mielenkiintoinen siksi, että Zurara kuvaa ainakin toisinaan portugalilaisten kohtaamia afrikkalaisylimyksiä kunnioittavasti, mikäli he vastaavat eurooppalaisten käsityksiä ylimyksistä. Zurara kertoo eräästä pieleen mennystä neuvottelusta Guinean rannikolla, johon saapui Vallarten ja portugalilaisten lisäksi useampi paikallinen mahtimies (Masosen suomennoksessa "ritari", mikä kertoo siitä, miten portugalilaiset arvioivat mahtimiesten aseman). Näistä afrikkalaisista ritareista yksi nimeltä Minef ei herättänyt paikalla olleiden luottamusta. Zurara kertoo näiden silminnäkijöiden arvion: Minef "oli erityisen pahantahtoinen ja ne, jotka olivat paikalla, sanoivat ettei mikään vetänyt vertoja hänen ilkeydelleen." Mistä he sen päättelivät? "Minefin luonteesta todisti hänen ulkomuotonsa, sillä hän oli pukeutunut huonosti, vaikka hän oli asemaltaan mahtavampi kuin Guitanye ja Satam" (= muut paikalla olleet guinealaiset ylimykset). Jää hiukan epäselväksi, miten Minef oli syyllinen neuvottelujen epäonnistumiseen ja Vallarten katoamiseen guinealaisten vankina seuralaisineen, muiden portugalilaisten paetessa karavelillaan turvallisemmille vesille. Mutta kronikkaan on jäänyt ehkä jo antiikin ajoilta periytyvä käsitys: Ihmisen pukeutuminen ei pelkästään kerro hänen yhteiskunnallisesta asemastaan, vaan myös hänen luonteestaan. Elokuvantekijät saavat tietysti vapaasti tulkita menneisyyttä ja toteuttaa taiteellista vapauttaan. Mutta joskus tuntuu siltä, että historiaton käsitys "realismista" syrjäyttää turhaan mahdollisuudet oikeasti käyttää mielikuvitusta, tehdä oikeutta menneisyyden ihmisille _ja_ yllättää katsojat. Lisää pohdintaa keskiajasta ja historiakulttuurista linkitetyssä ketjussa: https://mementomori.social/@ainurelmgren/116350906201861392